Kansalaisen blogi, Tiina Piippo: Omaa

Omaa

Viime päivinä olen taas miettinyt, lähinnä asioita mieleeni painanut, oman nokkani kautta oivaltanut. Toki monet muutkin aistit ovat olleet terävinä, mutta hajuaisti ja sen säikeet ovat nyt terävimmillään.

Mikä on omaa, ominta, omistuksessa, omintakeista, ominaisinta ja sanan lukuisat muut versiot.

Olen ollut paljon ulkona, ajanut pyörällä, lenkkeillyt. Mille tuoksuu maaseutu, kypsyvä vilja, jokiranta, ojanpientareet, ulkona kuivuneet liinavaatteet. Eilen pyöräilin aamusta kotikylälleni, montako erilaista tuoksua siihenkin matkaan mahtuu. Mille tuoksuu omassa kodissa, entä lapsuudenkodissa. Tunnistan monet ihmiset ja vaatteet tuoksun perusteella. Joskus joku outo ihminen saattaa jättää ohikulkiessaan tuoksumuistijäljen ja palauttaa jonkun tuntemani tilanteen, asian tai henkilön mieleeni. Voitte myös kuvitella mille kodissamme tuoksuu, jos kissojen hiekkalaatikko on puhdistamatta. Tai kun koiramme kuivuvat uinnin jälkeen sisällä lämpimässä… Mutta tunnistan nekin omiksi, meidän kodillemme ominaisiksi, onneksi ei sentään jokapäiväisiksi tuoksuiksi tai paremminkin hajuiksi.

Keitin juuri itselleni aamukahvia, sen tuoksu leijailee keittiössä, mutta kieppuu ihan kamariin saakka. Kuinka kiva on joskus saada herätä kahvin tuoksuun. Kun tuoreen aamukahvin ohuet säikeet menevät nenän kautta unen läpi tietoisuuteen. Miksikö näistä taas jauhan, ihme aihepiiri? Voiko tällaisestakin asiasta jauhaa ja vääntää jutuntynkää?

Voi ja näköjään väännän. Miksikö minua pyydettiin silloin aikoinaan bloggaamaan tänne? Haluttiin äidin, tavallisen ihmisen ja pohojalaisen näkemystä, mielellään Ylivieska-Kalajokilaakso perspektiivistä. No olenko pysynyt siinä, hiukan olen lipsunut, mutta nyt aistin asioita, lähinnä siis haistelen tästä vinkkelistä. Kalajoki tuoksuu erilaiselle kuin Oulujoki. Ylivieskan pyörätiet menevät aakeilla laakeilla, kotikylälläni on aina vastatuuli ja haisee hevonen. Omalla pihallamme tuoksahtaa välillä tuore puu, läheiseltä tehtaalta. Pellot ja oma piha tuoksuvat eri vuodenaikoina erilaiselle. Nyt on vahvoilla imelähkön kypsä syksyinen vähän viipyilevän raskas tuoksu. Lähinnä viljasta ja viileistä syyskesän öistä seurausta. Muutaman kilometrin päässä haistaa kaatopaikan läheisyyden. Nämä ovat faktoja, joihin olemme tottuneet. Ne ovat sitä ominta ja omaa.

Kun asuu muualla, nämä asiat ovat enää muistin varassa. Voin kuvitella Kalajoen tuoksun, voin kuvitella ohrapellon tuoksun, voin muistella kissojemme tuoksun ja koiriemme lämpimän löyhkän lenkin jälkeen. Miksikö minä niitä muistelemaan, jos voin ihan suoraan niitä haistella. Moni asia on jälleen muutoksessa, sillä olemme jälleen uuden alussa, uusien tuoksujen vaikutuksen piirissä. Meillä alkaa uudet hoidot lapsemme kanssa, meidät viedään jälleen hurjalle matkalle. Voin vain kuvitella kuinka paljon nenäni heiluu uuden edessä. Huomenna muutamme lukuisiksi viikoiksi Ouluun. Siellä nyt on monta tuttuakin tuoksua, mutta aina niihinkin pitää uudelleen opetella. Sairaalan hajut ovat asia sinänsä. Syksyn mittaan vaihdamme maata, päädymme Etelä-Saksaan ja todellakin aivan uusiin maisemiin. Voin vain kuvitella mikä sirkus aistiemme ja tunteidemme verkostossa tulee olemaan. Kuinka löydän ja tunnistan itseni ja löydämme paikkamme aivan uudessa, suuressa ja vieraassa maailmassa. Voin vain kuvitella, että koti-ikävän vilahdellessa kaipaan suunnattomasti jotakin tuttua ja turvallista, vaikka sitä omaa tuoksua.  Aikaisempina vuosina olen kaivannut omaa sänkyä, tuttua vessanpönttöä, omaa kotia, autonrattia, ikiomaa kahvikuppia, oman kodin kaaosta, omien ihmisten tuoksua, kosketusta… Ne on joskus yllättävä asiat, jotka kauempaa peilatessa ja muistellessa nousevat pintaan. Olen kaivannut jopa imuria, jokapäiväistä imurointia.

Mutta näiden asioiden kautta sitä ihminen on juurtunut johonkin. On omillaan, on oma itsensä ja tunnistettavissa. Nyt pitää yrittää olla taas vieraskorea, elää matkalaukkuelämää, sopeutua ja hiukan taas sopeutua. Sopeudumme kyllä, olemme sen jo niin monta kertaa kokeneet.

Mutta samalla sitä toivoo, ettei kuitenkaan kaikessa tässä uudessa mylläkässä itseään hukkaisi. Olisihan se hirveää jos sekin ongelma vielä nousisi uudelle tasolle. Itsensä hukkaaminen meinaan. Tuskin, sillä juuri näistä asioista ja ominaisista piirteistä johtuen saamme olla kaiken tämän kokijoitakin. Rohkeus, usko, sitkeä huumori, pohojalainen periksiantamattomuus ja taistelutahto on kuulkaas meistä jo todella kauas haistettavissakin… Nyt menen takaterassille, aamukahvini kanssa.

Tiedän mille tuoksuu aamuseitsemältä meidän takapihallamme viileähkön syysyön jälkeen, se on niin tuttu ja turvallinen tuoksu.

Tiina Piippo

 

Undefined